Venepaikkojen hinnat ovat nousseet huimasti satamissamme, ja purjehdusseurat ovat menettämässä sosiaalista merkitystään: pienen veneen omistaminen Espanjassa on käymässä saavuttamattomaksi ylellisyydeksi
Sisällysluettelo
Viime vuosina autojen gentrifikaatio maailmanlaajuisesti on yhä ilmeisempää, vaikka joissakin tapauksissa se on selvempää kuin toisissa, kuten Singaporessa: siellä ylellisyyttä ei ole superurheiluauton omistaminen, vaan tavallisen käytetyn auton omistaminen. Merellä tapahtuu sama asia, mutta erittäin nopeasti. Espanja on hyvä esimerkki tästä.
Sosiaalinen veneily, eli harrastajien pienillä veneillä viikonloppuisin purjehtiminen, on vähitellen katoamassa satamistamme, jotka ovat suurten jahdien valtaamia. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että venepaikkojen hinnat ovat nousseet niin korkeiksi, että niistä on tullut ylellisyystuote, joka on varattu vain harvoille.
Laivureiden protestit satamissa kuten Cartagena, Valencia, Ibiza tai Carboneras osoittavat tämän: vaatimattoman veneen kiinnittäminen voi nykyään maksaa enemmän kuin veneen arvo. Esimerkiksi Ibizalla 9-metrisen veneen kiinnityspaikan hinta on noussut 7 300 eurosta 25 700 euroon vuodessa.
Meren gentrifikaatio: kun satamat muuttuvat lomakohteiksi
Gentrifikaatio on saapunut satamiin, ja vähitellen näemme, kuinka venesatamat muuttuvat luksuskomplekseiksi, joissa on ravintoloita, eksklusiivisia tiloja ja premium-palveluita, samalla kun keskiverto veneilijän tarvitsemat peruspalvelut katoavat.
”Tilaa jää vain niille, joilla on luksusveneitä”, tiivistää Enrique Rey, Menor-meren purjehduskoulun osakas, haastattelussa El Confidencialille. Hänen mukaansa tavallinen harrastaja tarvitsee vain aidan veneensä suojaamiseksi ja letkun sen makeuttamiseksi. Mutta tällaista mallia ei ole Espanjassa: täällä standardina on jo luksusvenesatama.
Ongelma ei ole vain hinnoissa, vaan myös saatavuudessa. Rafael Velasco, laivainsinööri ja konsultti, muistuttaa samassa haastattelussa, että ”rannikkoalueiden väestönkasvu on lisännyt kiinnostusta purjehdukseen, mutta venepaikkojen tarjonta ei ole kasvanut samaa vauhtia, ja monissa paikoissa se ei voi enää kasvaa”. Seurauksena ovat loputtomat jonotuslistat julkisissa satamissa ja kohtuuttomat hinnat yksityisissä satamissa.
Epätasapaino on erityisen vakava Baleaareilla, jossa matkailun paine ja ulkomaisten laivanvarustajien saapuminen, jota on edistänyt ”lippuvapauden” käyttöönotto vuonna 2010, on moninkertaistanut kysynnän. Monilla paikallisilla asukkailla, joilla on vaatimattomat veneet, ei ole nykyään vaihtoehtoja.
Perinteisen purjehduskerhon malli Espanjassa vaakalaudalla
Historiallisesti purjehduskerhot ovat olleet voittoa tavoittelemattomia yhteisöjä, joiden tarkoituksena on ollut edistää purjehdusta ja meriurheilua. Todellisuudessa monet niistä ovat kuitenkin muuttuneet eksklusiivisiksi palveluiksi varakkaille jäsenille.
Espanjan purjehdusliiton puheenjohtaja Joaquín González Devesa myöntää, että jotkut klubit eivät täytä sosiaalisia ja urheilullisia tavoitteitaan: ”Niiltä pitäisi vaatia vuotuista urheiluhanketta ja että ne investoivat osan tuloistaan purjehduksen edistämiseen liiton piirissä”. Sillä välin luvut puhuvat puolestaan: purjehduslisenssien määrä Espanjassa on laskenut kriisiä edeltäneestä 50 000:sta alle 20 000:een vuonna 2024.
Suuri kysymys on, mitä tarkoitamme ”sosiaalisella purjehduksella”. Baleaarien hallitukselle se tarkoittaa jopa 12-metrisiä veneitä. Satamaviranomaisille vain 8-metrisiä. Monille laivanomistajille se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kaikki asukkaat voivat harrastaa purjehdusta ilman, että heidän tarvitsee ottaa asuntolainaa.
Kuten Balearien purjehduskerhojen liiton puheenjohtaja Antonio Estades varoittaa, ”jos tämä yleistyy, suurin osa asukkaista, joilla on nykyään vene, ei enää voi pitää sitä missään. Se olisi katastrofi purjehdukselle”. Meri, jota on aina pidetty vapauden tilana, on vaarassa muuttua ylellisyydestä: tilaa jää vain rikkaimpien veneille.
