Kuinka suuri osa saasteista on peräisin liikenteestä? Liikenne on toiseksi suurin kasvihuonekaasupäästöjen aiheuttaja, 24,6 %:n osuudella.
Sisällysluettelo
Maaseudulla asuminen on minulle onnea. Mutta joskus – jopa melko säännöllisesti – on pakko poistua metsästä. Ja silloin tilanne mutkistuu.
Pyöräilekää, he sanovat meille Pariisista. Pyöräilekää. Siinä on vain etuja. Ja se on totta. Se on hyväksi ympäristölle. Asetan sen ensimmäiseksi tässä, koska se on tämän kolumnin aihe. Se on hyväksi lompakolle. Kyllä, se on kuitenkin halvempaa kuin autoilu. Se on myös hyväksi terveydelle. Vuonna 2024 kansainvälinen tutkijaryhmä yhdisti nämä kaksi aihetta ja päätyi siihen tulokseen, että jokainen pyörällä ajettu kilometri vastaa 1 euron säästöä terveydenhuoltokustannuksissa. Tämä voi olla tutkittavaa materiaalia niille, jotka etsivät ratkaisuja Ranskan budjetin tasapainottamiseksi.
Mutta tämä kaikki on vain teoriaa. Koska maaseudulla pyöräily – muusta syystä kuin metsäretkelle lähtemiseksi – on pikemminkin synonyymi terveysriskille. Jopa hengenvaaralle, sanotaan se suoraan.
Lähimpään supermarkettiin pääsemiseksi ei riitä, että on tarpeeksi hyvässä kunnossa polkemaan vähintään 20 kilometriä – jos lasketaan meno- ja paluumatka. On myös oltava halukas kohtaamaan liikenne maantiellä, jolla kulkee päivittäin suunnasta riippuen 200–300 kuorma-autoa. Puhumattakaan autoista. Ei pyörätietä – ei edes osuudella. Ei myöskään jalkakäytäviä. Jopa sähköavustuksen avulla, joka auttaa ylittämään mäet.
Kadut täynnä moralisoijia
Pahinta on, kun kuulen kaupunkilaisten moralisoivan minua tästä asiasta. He kommentoivat maaseudun elämää, jota eivät ole koskaan kokeneet. He vain haaveilevat siitä. Minä olen asunut kaupungissa. Ja kävin supermarketissa pyörällä. Tai jopa kävellen. Mukana uskollinen ostoskärryni. Muistelin mielelläni! Mutta mitä siitä. En aio ottaa autoa, kun matka on alle kaksi tai kolme kilometriä. Nykyään minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kun haluan mennä supermarkettiin. Tai edes torille.
Ei, minulla ei ole vaihtoehtoa. Koska maaseudulla ei ole myöskään julkista liikennettä. Ei busseja, joilla pääsisi lähimpään ”suureen” kaupunkiin, joka on 10 kilometrin päässä toisella puolella ja 20 kilometrin päässä toisella puolella. Ensimmäinen rautatieasema on lähes 30 kilometrin päässä. Tämä on todellisuus elämässäni. Siksi, vaikka olenkin sitoutunut, olen edelleen riippuvainen autostani. Se ei ole vielä sähköauto. Odotan, että vanha Twingo-autoni vuodelta 2009 tulee käyttöikänsä päähän, ennen kuin hankin uuden.
Ja ei, en ole unohtanut. Lupasin kertoa teille pienen anekdootin. Palataan siis vuoteen 2022, jos sopii. Tuona aikana yritin tulkita presidentinvaalien ehdokkaiden ympäristöohjelmaa. Harvat heistä vaivautuivat vastaamaan pyyntöihini. Ensimmäinen pettymys! Vain yksi otti aikaa puhelinkeskusteluun. Yannick Jadot, vihreiden ehdokas. Tai ainakin yksi hänen puhujistaan. Olin siis erityisen halukas kuuntelemaan hänen argumenttejaan – vaikka tiedän, että ne ovat ainakin joskus ideologian leimaamia. Kunnes esiin tuli kysymys kimppakyydistä. ”Sitä on kehitettävä. Kaikkialla. Ihmiset odottavat sitä.”
Vau! Pariisissa ehkä. Muissa suurissa kaupunkialueissa en ole niin varma. Mutta maaseudulla? Esitän kysymyksen, mutta tiedän jo vastauksen. Kukaan ei odota kimppakyydin yleistymistä. Liikkuminen on jo muutenkin tarpeeksi monimutkaista. Työskentelen kotona, joten en koe asiaa päivittäisenä ongelmana. Mieheni on kokeillut kimppakyydin käyttöä. Hän löysi kerran kimppakyytiläisen. Aikataulujen yhteensopimattomuuden vuoksi kokeilu päättyi yhtä nopeasti kuin se oli alkanut.
Siitä lähtien idea on pysynyt paikoillaan. Kaupunkilaiset, jotka suurkaupunkien asukkaat, luulevat voivansa määrätä niiden ihmisten elämästä, jotka joutuvat päivittäin kohtaamaan maaseudun realiteetit.
Onnistuneita ja vähemmän onnistuneita kokemuksia
Ainoa kimppakyytijärjestelmä, joka toimi jonkin aikaa – tuona menneenä aikana, jolloin klubi kuului eliittiin… – oli Girondins de Bordeauxin perustama. Se oli ”kannattajabussi”. Tarkemmin sanottuna neljä bussia, jotka lähtivät neljästä ilmansuunnasta ja joiden tarkoituksena oli helpottaa – ja samalla ympäristöä säästää – stadionille pääsyä niille, jotka asuvat noin 60–80 kilometrin päässä Bordeauxista. Se oli käytössä jokaisessa kotipelissä. Se oli käytettävissä yksinkertaisella ilmoittautumisella. Ja se oli ilmainen – kiitos julkisten varojen suuren osuuden, koska pohjimmiltaan mikään ei ole ilmaista, kuten hyvin tiedätte – edellyttäen, että sisäänpääsyssä pystyi esittämään ottelulipun.
Tein laskelman. Kannattajabussi merkitsi minulle 40 % vähemmän CO2-päästöjä verrattuna samaan matkaan autolla. Junalla päästöt olisivat tietenkin vähentyneet 70 %. Siihen olisi kuitenkin liittynyt paljon vaivaa. Epätäydellinen – ja siitä tulen melkein ylpeä tätä kolumnia kirjoittaessani – mutta sitoutunut, valitsin bussin joka kerta, kun matkustin Matmut Atlantiqueen.
Kokeilimme kuitenkin junavaihtoehtoa eräänä kesänä. Perheeni kanssa matkustimme kotiseudulleni Moselleen. Täysin ekologisista syistä, täytyy sanoa. Ja kaikki, mitä koimme tällä kertaa, vain vahvisti tätä käsitystä. Vaivalloinen matka rautatieasemalle. Yli 100 kilometriä autolla. Sitten piti pysäköidä auto SNCF:n pysäköintialueelle. Sitten oli vaivalloista matkustaa lasten ja matkalaukkujen kanssa. Ja vielä koiran kanssa, joka joutui pysymään ”jumissa” jalkojemme juuressa koko matkan ajan. Meidän tapauksessamme se oli 5 tuntia 30 minuuttia. Onneksi koira on kurinalainen. Sitten oli vaivalloista hakea vuokra-auto saapumisasemalta. Koska määränpäähän on vielä 80 kilometriä matkaa. Sama pätee paluumatkalle. Kaikkine ikävinä yllätyksineen. Kuten 70 euroa, joka on maksettava viikossa, jotta vuokra-autoon voidaan lisätä pakollinen korokejakkara alle 10-vuotiaalle lapselle. Kyllä, 70 euroa! Kaksinkertainen hinta verrattuna korokejakkaran ostohintaan. Ja koska olette jo järkyttyneitä, en puhu teille SNCF:n pysäköintihinnan, jonka maksoimme autosta, jonka jätimme sinne tämän matkan ajaksi.
Sitoutunut, mutta lupaan, että minua ei enää saada kiinni! Tuntuu siltä, että juna onkin tarkoitettu kaupunkilaisille, jotka lähtevät – mieluiten yksin – lomalle toiseen kaupunkiin.
